Voiko havaintomaalausta, maisemamaalausta, tehdä ateljeessa? Tietenkin voi, pitää vain muistaa mitä maalauksella milloinkin tavoitellaan.

Joskus muinoin maisema oli se, joka näkyi sotajoukon toiminnan puitteina, Mona Lisan takana olevasta ikkunasta tai kärsimyshistorian ympärillä. Maalauksessa oli pääkohde: tärkeä ihmisten toiminnan kuvaus tai ihmisen ominaisuuksien esitys, maisemalla maalauksessa merkittiin oikeastaan tunnelmaa, toisaalta se olemassaolollaan pyrki muistuttamaan katsojaa, että kuvattu kohde tapahtui maailmassa.

Maalauksen pääkohteitten elementit: raamatun hahmot, henkilöihin kytköksissä olevat esineet ja puvut olivat tarkoin määriteltyjä, ne olivat ikonografisia, oppinut on voinut lukea kuvia. Maisemaa ei ollut tarvetta tulkita kirjallisella tasolla, sillä korostettiin, hieman tiedostamattomammalla tasolla sitä henkeä, jossa kuvaa oli tarkoitus katsoa. Vaikka maisema olemassaolollaan pyrki muistuttamaan katsojaa siitä, että kuvatut tapahtumat todella tapahtuivat maailmassa sen tarkoitus ei ollut, että maalatun maiseman avulla olisi voinut jossakin kohtaa oikeata todellisuutta suunnistaa. Maisema oli useimmiten maalattu muistista, siitä muistista missä oli se, miltä maailmaan katsominen tuntui. Kuvan sisältämän tarkan koodiston ulkopuolisena se oli se kohta, joissa näkyi maalarin oma persoona.

Kun maisemamaalaus itsenäistyi omaksi itsekseen, niin ei sen ollut silloinkaan vielä tarkoitus näyttää yhtä tiettyä paikkaa, tiettyä osoitetta maailmassa. Se näytti parasta paikkaa, optimaalista, ihanteellista, tavoitetta. Maalauksen maisema oli parempi kuin mikään maailman maisema. Maalauksen kokonaisuus oli koottu erillisistä, eri aikoina luonnostelluista elementeistä. Maisema oli ennen kaikkea pastoraali, maalaismaisema, jossain määrin viljelty siis "kultivoitu" luonto, joka ympäröi ja täytti kuva-alan kaikki kohdat. Jokin yksittäinen katseen kiinnittymisen kohde maalauksen vanhojen lakien täyttämiseksi tuntui usein tarpeelliselta, sellaiseksi saattoi riittää paimen, hevosrattaat tai horisontin laiva.

Mutta erikoisimmalta ja sanoinkuvaamattomimmalta taitaa yhäkin puhdasveristä maisemamaalausta katsoessa tuntua juuri se, että sillä ei oikeastaan ole kohdetta, sillä ei ole tiivistyvää keskusta. Maisemamaalauksen keskellä ja keskeisenä kuvattavana on tila, tyhjyys, sellainen alue, joka tulee esiin vain sen itsensä ulkopuolisen ansiosta, sitä ympäröivän lehvästön ja maan- tai vedenpinnan pigmenttien rajaamana. Tyhjyys, joka hotkaisee kunkin katsojan.

Kun maisemaa sitten tieteellisesti luokittelevan maailmanhengen lisääntyessä ryhdyttiin maalaamaan tietyssä paikassa olevana tiettynä tunnistettavana ja toisista paikosta erottuvana kohteena, tuli pyrinnöksi mahdollisimman tarkka, mutta kohdettaan edullisesti esiin tuova kuva. Paikat tulivat nimetyiksi, paikallistuessaan ne kulttuuristuivat, tulivat hieman lähemmäksi ihmisen järjestelmää kuin sille vastakkaisiksi. Samassa kehityksessä myös kaupungista huomattiin löytyvän maisemaa. Sillä myös hyvin pian huomattiin olevan hyvin selkeä tilaus. Tunnistettavat, hyvin kuvatut kaupunkipaikat - niillä oli monta ostajaa. Kiinnittyihän kaupungistuvan, modernisoituvan ihmisen identiteetti yksityiskohtaisiin, personoituviin paikkoihin.

Maiseman tarkastelua tehtiin niin paljon, että siitä tuli maalarin koetinkivi, ajateltiin että kaikki olennainen mitä maalauksella saatettiin ilmaista, saatettiin ilmaista jo maisemamaalauksessa. Maalari meni maisemaan, ja maalasi siellä sen mitä näki, yhdellä kertaa valmiiksi maalaukseksi. Maisema määritti maalauksen elementit, taiteilijan osuus tiivistyi maalauksen jälkeen, tapaan huomata ja korostaa tiettyjä elementtejä intensiivisemmin kuin toisia. Hyvän maalauksen tuli osoittaa hyvää makua ja arviointikykyä. Tätä tehtiin niin paljon, että luultavasti yhäkin jos pitää kuvitella taiteilija, mieleen tulee ainakin jonkinlaisena arkkikuvana joen rantaa ja auringon kilon leikkiä kirkon fasadissa ulkoilmassa telineellä olevalle kankaalle siveltimellään tekevä taiteilija. Säiden vaihtelussa se baskeri on hyvä hattu, sitä ei tuuli nappaa lieristä.

Maiseman "tulkinta" maalaten oli totaalisen relevanttia ja rehellistä taiteellista työtä, katsomisen välittämisen taitoa - mutta maisemamaalausta oli myös huonompaa sorttia. On mahdollista sortua tehtailuun, tekemään turistimaalausta. Hyvän voi erottaa laaduttomammasta keskittymällä taiteilijan tekemiin ratkaisuihin kuvaamisessa. Tietenkin ensimmäisenä kriteerinä on se, että kohde on osattu tehdä mielenkiintoiseksi myös kuvana. Sen lisäksi voi tarkata sitä toistuuko sama tehokeino jatkuvasti, kaavanmukaisena ratkaisuna. Näin mielenkiinto kuvatusta maisemasta siirtyykin oikeastaan taiteilijan tekemiin ratkaisuihin, hänen "tulkintaansa". Tämä tulkinnan ja harkinnan hienous, poikkeava ja ominainen toteutus oikeastaan vain korostuu nykyisin, kun kuvia maiseman kohteista voi olla miltei määrätön määrä digitaalisina räpsäyksinä, ja sitä ennen tietysti mittaamattoman monina analogisina filmikuvaräpsäyksinä - jotka miltei kaikki jotenkin näyttävät aivan samoilta.

Maisemamaalauksen uusi palaaminen tietyn kohteen ominaisuuksien erittelystä taiteilijan tai katsojasubjektin tunteen ilmentymäksi on niin voimakas paluu, että myös abstraktimpaa ilmaisua - varsinkin sellaista, jolta puuttuu yksi keskeisobjekti - äärimmäisen kernaasti kuvaillaan maisemalliseksi. Kernaasti puhutaan sielunmaisemasta. Kokeva mieli ja maisema ovatkin verrannolliset. Maisema odottaa täyttymistään.

Voiko maisemaan maalaamiseen nykyään päästä?

Maaria Märkälä nykymaalarina on tietysti tiputtautunut jonnekin näille paikkeille maisemamaalauksen tarinassa. Koska Märkälä teki lopullisen päätöksen kuvataiteilijan uralle ryhtymisestä hieman vanhempana, asiaa katseltuaan ja harkittuaan, hän on varmasti melko selkeästi ja suoraan seurannut puhdasta haluaan osallistua nimenomaan maalauksen, ja maisemamaalauksen traditioon, mukana on tunne että hänellä saattaisi olla annettavana sille tietty panoksensa. Nuori taitelijaopiskelija usein haluaa jotenkin olla taiteilija, mutta ei vielä välttämättä tiedä millä tavoin, silloin monenlaiset lajityypilliset ja materiaaliset kokeilut saattavat viedä ison osan koulutusajasta.

Märkälä kuitenkin ankkuroituu kuvataiteen havaintotraditioon. Sen kuvaaminen, mitä näkee, ja kokee riittää kuvataiteilijan työksi. Sitä auttaa se, että kuvataiteilija osaa haltioitua näkemästään. Berliini teki Märkälään ison vaikutuksen jo varhain hänen taiteilijan urallaan. Ja katsojan on maalausta katsoessa varmaan hyvin mahdollista kokea jotakin siitä hurmaantumisesta mitä Märkälä on rakastamassaan kaupungissa kokenut.

Märkälä kertoo Berliinissä työskennellessään ajaneensa vuokraamallaan autolla pitkin ja poikin, pysäyttäen aina kun hän näki kiinnostavan maalauskohteen. Tuolloin vielä Märkälälle hieman vieraassa kaupungissa kohteen valintaa ei siis määritellyt yksinomaan sen paikallisesti tiedetty historiallinen tai yhteisöllinen arvo, tai toisaalta taiteilijan ennalta valittu teemakehikko. Kohde valikoitui sen mukaan, minkälainen potentiaali sillä oli välittää jokin sanoin vaikeasti kuvailtava tunne, taiteilijan oma.

Siksi Märkälän maalaustapa, joka tuo mieleen ekspressionismin (jonka kuvataiteellisen tyylin eräs merkittävimpiä keskuksia on juuri Berliini) on johdonmukainen, se paksu, miltei ruokaisa väri Märkälän maalauksissa kertoo siitä, että maalauksen ei ole tarkoitus häivyttää itseään taustalle. Maaliaine, sen levittämisen nopeudesta kertova muoto kertoo katsomistilanteen jokaisessa sekunnin murto-osassa, että tässä on yksi osa maailmaa maalilla uudelleen, ehkä jopa entistä ehommaksi rakennettuna: nähkää illuusion syntymisen ihme. Taikuri näyttää temppunsa salat julki, ja kumma kyllä, silloin temppu on vaikuttavimmillaan samoin kuin nukketeatterissa, jossa nuken liikuttajat ovat näkyvillä.

Märkälä sommittelee teoksensa niin, että kohteista toisinaan leikkautuu jotakin kankaan reunan ulkopuolelle, hän vihjaa, että maailma jatkuu tämän kuvankin ulkopuolella, mutta toisaalta Märkälän maalauksissa kuitenkin on usein jokin keskeisempi kohde, se jota katsotaan. Teos kertoo tällä tavoin siitä kuinka havaitsemisessa on tiedollinen piirre. Tiedämme melkein ennen näkemistämme katsovamme "tuolia", puuta, tiettyä ihmistä, tai Brandenburger Toria. Sen jälkeen - ehkä, hyvässä tapauksessa - huomaamme miten kohde on nimensä ja merkityksensä lisäksi sittenkin myös väriä, ja sitä miten siihen valo osuu.

Korostamalla valoa, joka maaliaineen paksuuden paikoilleen pysäyttämänä sotkee kohteen selkeintä, kaavamaisinta muodon havaintoa Märkälä muistuttaa katsomisen, kokemisen, hahmottamisen ja viime kädessä "tajuamisen" riippuvuutta myös optisista, aistien mekaniikasta riippuvaisista asioista, ihminen on fysiikkaansa, ei vain ajatuksiaan.

Märkälä on maalannut ulkona, kohteen edessä. Silloin kohde syöttää jatkuvasti ohjeitaan maalarille maalauksen jäsentelystä.

Nykyisellään Märkälä konstruoi maalauksensa ateljeessa. On mahdollista tehdä suurempia maalauksia kuin olisi mahdollista edes liikutella ulkona. Mutta samalla Märkälä on usein esimerkiksi pyöräajelulla päähänsä tallettamien maisemamielikuviensa varassa. Selkeää, koko ajan maalarin edessä tarkasteltavana olevaa ohjerakennetta maalaukselle ei siis ole. Maiseman maalaaminen ei ole enää kuvan vertaamista todellisuuteen, ja jotakin merkitystä on kai silläkin että maalaus saattaa olla vaakasuorassa, eikä ikään kuin maiseman viereen asetettuna sitä "toistavana" ikkunana. Maalaus muuttuu vapaammaksi rakennelmaksi, joka noudattelee maiseman rakenteita jo siksikin, että Märkälä osaa tuon rakenteen niin sujuvasti. Tuota asiaa varioimalla päästään ehkä vapaampaan tunnetilojen rakenteluun. Maalauksen sanomina asioina alkaa olla sellaisia kuin: valo, tila, väri, heijastus, ilma, tuuli, lämpötila.

Ateljeessa tehdyissä maalauksissa voi olla useita kerroksia, joista katsojalla ei ole enää mitään tietoa, alinna vaikkapa elämässä aina välillä tapahtuvan turhautumisen purkauksia, joiden päälle lähtee maisema rakentumaan. Märkälä haluaa maalata, rakentaa päällimmäiseksi esiin hyvän, prosessin on päädyttävä johonkin toiveikkaaseen, happea täynnä olevaan, elämäntunteiseen, valonomaiseen, ehkä jopa siihen kauniiseen.

Tiettyä tyylillistä perintöään historialliselle ekspressionismille Märkälä ei kiellä, mutta miettii, erottaako häntä siitä siinä ilmaistu tunnetila, joka on kai voittopuolisesti ollut negatiivinen, vääryyttä tai ahdistusta kartoittava.

Tila on kaikki

Kun olemme maisemamaalauksen ääritilassa, jota Märkälä on kaiketi lähestymässä, kuvattua asiaa, eli maisemaan muodostuvaa tilaa ei voida osoittaa muuten kuin sitä ympäröivällä, sitä rajaavalla ja sen ulkopuolelle jättäytyvälle. Toisin päin sanottuna: Märkälän maisemamaalaus ei kuvaa ensisijaisesti sitä lehvästöä, maan- tai vedenpintaa tai taivasta, joka väreillä maalauspinnassa osoitetaan, vaan sitä tilaa, mikä näiden elementtien ansiosta niiden väliin syntyy. Tähän tulevat sitten mukaan kaikenlaiset maalauksen omat optiset lait, tietyt lämpimiksi mainitut värit, tuntuvat lähestyvän maalauksen katsojaa, viileämmät värit vetäytyvät syvemmälle, etäämmäs.

Maisema on oikeastaan jo määritelmällisesti se tila, johon ihminen on seuraavaksi etenemässä. Ja sitä mukaa, kun tuohon tilaan etenee, muuttuu myös maisema toiseksi. Maalauksella kuitenkin on kyky säilyttää maisema juuri tuossa siihen astumisen hetkessä. Hyvä maisemamaalaus on dynaamisimpia kuvan lajeja, sellainen että siihen on vaikea kyllästyä. Astut siihen silmilläsi koko ajan, loputtomasti. Mutta maalaus pitää rakentaa, maalausta ei voi "ottaa", kuten valokuvaa. Siksi maalaukseen syntyvä tila on omanlaisensa, se on samalla myös toisen ihmisen tarjoama tilalahja.

Lastalla maalaaminen on värillä rakentamista, se on kuin muuraamista, siinäkin mielessä että materiapaakkuja laitetaan kerroksittain. Syntyy umpeen muuraamisen, piiloon saattamisen tunne, samalla kun jotakin tuodaan esiin. Tämä on koko maalaamisen työn ominaisimpia seikkoja, ihan rakennusmaalarin työstä lähtien - vaikka se taidemaalauksen puolella usein unohtuukin. Tämän maalauksellisen teknisen olemuksen johdonmukaisena ja taiteilijan tuotannon historiassa perusteltuna vaiheena olivat muurimaalaukset, maalaukset, jotka eivät ainoastaan esittäneet laastimaista pintaa (mihin kaupunkiin seinä, tai muuri, oleellisemmin liittyisi, kuin juuri Berliiniin), vaan myös olivat laastimainen pinta, se jonkalaista ne kuvasivat. Värillisoptista syvyyskonstia ei ole, vain silmän pysäyttävä pinta, johon toki siihenkin on mahdollista projisoida asioita - kuten maisemaan.

Mutta viime kädessä juuri se, että kuvataide on maalausversio nähdystä ja koetusta paikasta maailmassa, on niin kuvataiteen olemuksen perusteissa, että teoretisointi jää hieman jauhamaan paikalleen.

Märkälälle maailmassa on kohteita, hyviä kohteita, joita kerta kaikkiaan on syytä kuvata maalaten, jo senkin takia, että niistä tulee niin hyviä maalauksia. Kaupunki on ihmisen tekemä, luonto ei. Kun Märkälä maalaa kaupunkiluontoa, hän maalaa sitä tilannetta mikä on ihmiselle vaikeinta, mutta myös pääsemättömintä: samanaikaisesti kulttuurisesti ja luonnon kautta "geneettisesti" synnytettynä olentona olemista. Havainnosta maalaaminen sijoittuu myös toimintana siihen väliin, jossa toisella puolella on harkitseva laatiminen ja toisella puolella pyrkimys "puhtaaseen", siis mahdollisimman käsitteellistymättömään havaitsemiseen. Maalaamisen olemus ja aihe tuntuvat olevan samassa tiivissä kimpussa. Kulttuurin ja luonnon hankalassa, mutta siksi niin loputtomasti meitä kiehtovassa ja kauniissa välissä. Nähdyn toistaminen maalaamalla tai piirtämällä on oikeastaan osoitus elämisestä. Märkälä tuntuu maalaavan paljon, maalaaminen on se, jossa hän on meneillään.

Pessi Rautio

Taidelehden päätoimittaja