teksti, på svenska senare, text in english later, am Ende auf Deutsch

Kuvataiteilija Maaria Märkälä perustaa teoksensa havaintoihin ja todellisuuskokemuksiin, mutta lopputuloksena syntyy poikkeuksetta maalauksia, joissa taiteilijan intohimo on ottanut vallan ja teos näyttää kokemukselliselta tulkinnalta. Tässä suhteessa hän muistuttaa taidemaalari Mauno Markkulaa (1905-1959), joka on suomalaisessa taidehistoriassa myyttinen hahmo. Markkula on tunnettu siitä, miten hän kuvasi poikkeuksetta mielensä näkyjä eikä tavanomaista todellisuutta, mikä hämmensi aikalaisia, jotka odottivat näkevänsä pohjoisen maiseman, mutta kankaalla huojuivat palmut.

Märkälä on siirtynyt viime vuosina taiteessaan puhtaasta havaintomaalauksesta mielikuvituksellisemmille alueille. Taiteilijan teokset liittyvät nykyään vahvemmin havainnon aiheuttamaan kokemukseen eivätkä kuvaa niinkään silmien edessä avautuvaa näkymää, vaan emotionaalista ja kokemuksellista tunnetta, mihin liittyy muisti. Taiteilija maalasi aiemmin jopa ulkosalla ja pienille pohjille, mutta nykyään työskentely tapahtuu enimmäkseen työhuoneella, mikä näkyy myös teoskoissa.

Ranskalainen kirjailija Georges Bataille (1897-1962) kirjoittaa teoksessaan Sisäinen kokemus seuraavaa: ”Näkemäni on ymmärryksen tuolla puolen.” Lainauksessa korostuu näkemiseen liittyvä kokemuksellisuus ja se, miten kokemus pakenee selittelevää ja yksinkertaistavaa merkityksenantoa, jossa monimutkaiset elämykset varustetaan yksioikoisilla nimilappusilla, jotka esittelevät suositeltuja ajatus- ja toimintamalleja. Taide on yksinkertaistamista vastaan ja puhuu elämyksistä monipuolisemmin.

Taide on keino luoda tilanteita, joissa on mahdollista elää monia todellisuuksia samanaikaisesti. Taideteoksen äärellä on siihen keskittyessään täsmällisesti juuri siinä, mutta myös muualla, yhtä aikaa niin mielikuvissa mahdollisista tulevista maailmoista ja muistoissa menneistä kokemuksista. Bataille huomauttaakin kokemuksellisesta monipuolisuudesta seuraavaa: ”Sisäinen kokemus on ihmisen matka mahdollisen ääriin.”

Bataillen mukaan ”äänen ja kosketuksen herättämät muistot ovat kuitenkin puhdasta, projekteista vapaata muistia. Tämä puhdas muisti, johon piirtyy ”todellinen minämme”, ipsemme, joka poikkeaa projektin ”minästä” ei vapauta minkäänlaista ”asioiden tavallisesti kätkettyä pysyväistä olemusta” paitsi kenties kommunikaation, tilan, johon syöksymme, kun tiedetystä irti kiskaistuina emme pysty tavoittamaan asioista enää muuta kuin tuntemattoman, joka niissä yleensä pysyy piilossa.”

Märkälän maalaukset sijaitsevat esittävän ja ei-esittävän rajalla. Tämän vuoksi teoksien äärellä katsoja joutuu väistämättä tekemisiin sisäisen kokemuksen kanssa. Taiteilijan työskentelytapa tuottaa teoksia, joiden äärellä häikäistyy ensin ja pohtii sen jälkeen minkä edessä onkaan havahtunut. Tuntematon ja tunnistettava sekoittuvat katsomiskokemuksessa, joka on moniaistinen.

Taustalla liike

Maaria Märkälän teoksien äärelle joutuessaan ei voi olla huomaamatta niiden voimallista materiaalisuutta, joka kertoo toiminnallisesta maalausprosessista. Taiteilija maalaa teoksiaan siveltimellä, palettiveitsellä tai jopa käsin, jos se on maalauksen kannalta toimivin työväline.

Taidehistorioitsija Stephen Polcari kirjoittaa siitä, miten yhdysvaltalaisen koreografin ja tanssijan Martha Grahamin (1894-1991) tanssiteosten rinnastaminen samanaikaiseen maalaustaiteeseen laajentaa kuvaamme abstraktista ekspressionismista. Hänen mukaansa Grahamin tanssiteoksissa ja abstraktien ekspressionistien teoksissa on havaittavissa niin abstraktin, orgaanisen kuin rytmisen liikkeen jälkiä. Märkälän maalauksien äärellä on vahva tunne siitä, miten taiteilijan työskentelyn koreografia on ikuistunut teoksen kerroksiin ja pintoihin.

Maalaako taiteilija tunnustuksellista ekspressionismia vai onko kyse jostakin muusta? Maaria Märkälä pitää ekspressionismin ihanasta ja vauhdikkaasta piittaamattomuudesta, mutta hän vierastaa ismiin usein liitettyä sisäisten ja repivien kokemuksien käsittelyä. Taiteilijan mukaan hänen oma elämänsä on ollut sen verran värikästä, joten hän on kiinnostunut omassa ilmaisussaan kauneudesta ja positiivisuudesta. Maalaaminen on hänelle voimaannuttava ja positiivinen kokemus, joka voi olla kiehtovaa ja tärkeää ilman angstia ja ongelmia.

Materiaalisesti ja värillisesti voimakas maalausjälki ei ole pelkkää sisäisen tunteen ilmaisua visuaalisessa muodossa vaan visuaalisen avulla tapahtuvaa kokemuksellista toimintaa, jossa kuljetaan kohti näkyvää sen kaikissa muodoissa. Märkälä kertoo, että havainto on ollut maalaamisen perusta, mutta tätä nykyä havaintoon liittyvä elämys on maalauksien pääasiallisin aihealue. Matkustelu tai pyöräily työhuoneen ja kodin välillä ovat esimerkiksi vaikuttaneet siihen, mitä on valikoitunut aihemaailmaksi.

Märkälän maalauksien pinta tuntuu olevan jatkuvassa liikkeessä, koska maalausjäljet tuntuvat suorastaan liikkuvilta ja väreileviltä. Jo taiteilijan varhaisimmissa Berliini-aiheisissa maalauksissa teoksien pintarakenne näytti olevan liikkeessä, mutta vauhdikkuus ja elävyys on lisääntynyt ajan myötä. Nykyään maalauksen pinta on sekä työskentelynjäljet näyttävä että myös kerrostunut, jolloin katsoja ymmärtää sen syntyneen monivaiheisen prosessin myötä.

Taiteilija luo maalauksellisia vastineita kokemuksista. Tähtiyö-sarjassa yöpyminen autiomaassa tähtitaivaan alla on saanut maalauksellisen vastineensa, jossa tiettyyn paikkaan, tilaan ja tunnelmaan ankkuroitunut kokemus on esitetty maalauksen kielellä ja ilmaisutavalla. Märkälä korostaa myös maalauksen merkitystä itsessään ja kertoo sen olevan nautinnollista toimintaa, jonka avulla on mahdollista luoda uusia maailmoja.

Värin viettelevä voima

Väri on monille itsestään selvästi vahva elämys, joten onkin hämmentävää ajatella, että ennen Johann Wolfgang Goethea (1749-1832) väriopista puhuttiin lähinnä optiikan termein. Vasta saksalaiskirjailijan myötä myös värien kulttuurinen ja symbolinen merkitys tunnustettiin. Goethe kirjoittaa: ”Yllä on osoitettu perinpohjaisesti, että kukin väri vaikuttaa ihmiseen erityisellä tavalla ja paljastaa siten olemuksensa sekä silmälle että mielelle. Tästä seuraa, että väriä voidaan käyttää tiettyihin aistisiin, eettisiin ja esteettisiin tarkoituksiin.”

Goethe jatkaa värien erilaisista merkityksistä seuraavasti: ”Voinee jo aavistaa, että värille voidaan antaa myös mystinen merkitys. Koska skeema, jolla värien moninaisuus voidaan esittää, viittaa sekä ihmisen havainnointiin että luontoon kuuluviin alkuyhteyksiin, ei ole epäilystäkään siitä, että värien suhteita voidaan kielen kaltaisesti käyttää myös sellaisten alkuyhteyksien ilmaisemiseen, joita aistit eivät tavoita yhtä voimakkaina ja moninaisina.”

Mystikkojen tavoin myös taiteilijat tavoittavat asioiden syvemmän luonteen. Märkälä paljastaa näkyvästä maailmasta uusia puolia ja sävyjä, jotka muuten jäisivät tavoittamattomiin. Hänen maalauksistaan tulee uusia visuaalisia todistuskappaleita, joiden avulla ymmärryksemme maailmasta ja sen luonteesta monipuolistuu.

Maaria Märkälä on myös hyvä esimerkki nykytaiteilijasta, joka luo kerta toisensa jälkeen oman värimaailmansa tai jos pysytään perinteisissä termeissä - värioppinsa. Välillä väri on löydettävä uudestaan, kuten käy vaaleanpunaiselle. Märkälän jo vuonna 2002 Unelma Berliinistä -sarjassa käyttämä berliininmunkin kuorrutuksenväri oli vuosia poissa, kunnes vuoden 2016 maailmanlopputeemaisen näyttelyn jälkeen vaaleanpunainen tekee paluunsa. Taiteilija tuo teoksissaan esiin vaaleanpunaisuuden monet merkitykset, sillä hänen vaaleanpunaisensa liikkuu niin huikean ihanuuden kuin lihallisen materiaalisuuden merkityksissä. Vaaleanpunaisellaan Märkälä näyttää käytännössä toteen, että monien kaihtama ja liian söpöksi koettu pinkki on mitä mainioin ja monipuolisin sävy oikeissa käsissä. Tälläkin kertaa taiteilija antaa oman hurmautumiskykynsä näkyä ja osoittaa seuraavansa väriä uusiin ja ihmeellisiin näkymiin.

Märkälän maalaukset kertovat hyvin taiteilijan kyvystä lumoutua kerta toisensa jälkeen työskentelynsä esiin nostamista asioista. Samalla hän luo uusia visuaalisia todellisuuksia, joissa näkyy hänen ilmaisunsa ja ajattelutapansa. Tämä tulee olevaksi maalausprosessin myötä. Voisiko Märkälän tapaa maalata kuvata havainnon kehollistamiseksi, jolloin visuaalinen kokemus siirtyy taiteilijan kehon välityksellä maalauspohjalle uudessa materiaalisessa ja haptisessa muodossa.

Lopuksi - taiteilijan kokemuksellinen ja materiaalinen maailma

Maaria Märkälä on usein puhunut siitä, miten kaikki menee maalaamisen kautta, josta pitää voida nauttia. Hän summaa itse taiteellista ajatteluaan parin radiosta kuulemansa aforismin avulla. Niistä ensimmäisen mukaan taide on olemassaoloa ja aineenvaihduntaa. Toinen taiteilijan mielestä osuva ilmaisu on ollut kirjailijateatteriohjaaja Juha Hurmeen siteeraama ajatus siitä, että projektin alussa ajattelee tekevänsä jotakin uutta ja hienoa, mutta lopulta huomaa, että tuloksena on sitä samaa rallatusta kuin ennenkin.

Rallatusta voi kutsua myös emotionaaliskokemukselliseksi ilmaisuksi, jonka avulla taiteilija luo jotakin uutta olevaa, jossa paljastuu maailmasta ja siellä oleskelusta jotakin hyvin perustavaa ja syvää. Ehkä jotakin ekstaattista ja eksistenssiimme liittyvää.

Bataille kirjoittaa seuraavasti ekstaasista: ”Olen auki käsittämättömällä tavalla, olen ammottava aukko, ja kaikki minussa kiiruhtaa ja mukautuu viimeiseen ristiriitaan, kaiken mahdolliseen murtumiseen, raivoisaan suudelmaan, kaappaukseen, kadotukseen mahdollisen täydellisessä poissaolossa, läpäisemättömässä ja kuolleessa yössä, joka kuitenkin on valoa, yhtä tuttua ja sokaisevaa kuin sydämen perukat.”

Maaria Märkälä avaa maalauksissaan sydämensä perukat ja elämän ytimen. Tämä on taiteellisen työskentelyn ja ylipäätään taiteen perustava kyky tuottaa maailmaan jotakin todellista ja tärkeää. Ranskalainen taidehistorioitsija Hubert Damisch (1928-2017) kirjoittaa taideteoksien kyvystä toimia käännöksinä esikuvistaan teoksessaan The Judgment of Paris. Nähdäkseni eräänlainen käännösprosessi tapahtuu, kun Märkälä kääntää maailmassa olon ja havainnon maalaukselliselle kielelleen ja todistaa sen merkittävyydestä kerta toisensa jälkeen vastaansanomattomasti. Maailma, yksilö ja taide solmiutuvat yhteen ja erkanevat toisistaan, kohdatakseen taas uudestaan.

Kirjallisuus ja lähteet:

Suulliset lähteet: Keskustelut Maaria Märkälän kanssa taiteilijan työhuoneella 20.11.2020 ja 14.1.2021, muistiinpanot kirjoittajan hallussa.

Bataille, Georges 2020 (1943/1954): Sisäinen kokemus. Suomentaneet Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, Helsinki.

Damisch, Hubert 1996 (1992): The Judgment of Paris. Translated by John Goodman. University of Chicago Press, Chicago and London.

Goethe, Johann Wolfgang von 2019 (1810): Värioppi. Didaktinen osa. Suomentaneet Pirkko Holmberg ja Pajari Räsänen. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.

Polcari, Stephen 2005 (1990): Martha Graham and Abstract Expressionism. Teoksessa Reading Abstract Expressionism. Context and Critique. Edited and with an introduction by Ellen g. Landau. Yale University Press, New Haven and London.

Bildkonstnären Maaria Märkälä bygger sina verk på observationer och verklighets- upplevelser, men slutresultatet är undantagslöst målningar där konstnärens passion har tagit över och får verken att te sig som erfarenhetsbaserade tolkningar. I det avse- endet påminner hon om målaren Mauno Markkula (1905–59), en mytisk figur i den finska konsthistorien. Markkula är känd för att han alltid återgav sina själsliga visio- ner i stället för den vanliga fysiska verkligheten. Det förbryllade samtiden, som för- väntade sig nordiska landskap men i stället konfronterades med vajande palmer på konstnärens duk.

Under de senaste åren har Märkälä gått från ett rent varseblivningsmåleri till mera fantasibetonade områden. Hennes verk har i dag en starkare koppling till den upplevelse som varseblivningen åstadkommer och skildrar inte så mycket den syn som öppnar sig inför ögonen, utan mera den emotionella och erfarenhetsbaserade känslan som hör ihop med ett minne.

Märkälä målade tidigare rentav i det fria och på underlag i litet format, men numera arbetar hon oftast i sin ateljé, vilket också märks på verkens storlek.

Den franska författaren Georges Bataille (1897–1962) skriver i sitt verk L ́Expérience intérieure: ”Vad jag ser är bortom uppfattningsförmågan”.1 Citatet framhäver det upp- levelsebaserade i seendet och det sätt på vilket det upplevda undflyr en beskrivande och förenklande betydelsegivning, där komplicerade upplevelser förses med namn- skyltar som presenterar onyanserade och gängse tanke- och verksamhetsmodeller. Konsten opponerar sig mot förenklingar och talar om upplevelser på ett mera mång- sidigt vis.

Konsten är en metod att skapa situationer där det är möjligt att leva i många verk-

ligheter samtidigt. Inför konstverken är vi, när vi koncentrerar oss på dem, närva-

rande i stunden men också annorstädes, på en gång i fantasier om möjliga kom-

mande världar och i minnen om förgångna erfarenheter. Bataille kommenterar den upplevelsebaserade mångsidigheten: ”Den inre erfarenheten är människans resa till

det möjligas utmarker.” 2 47

Enligt Bataille är emellertid de minnen som ljud och beröring väcker ett rent, pro- jektfritt minne. Detta rena minne, där vårt verkliga jag, ipse, skrivs in, avviker från

projektets ’jag’, och frigör inget av tingens vanligtvis fördolda bestående väsen, för- utom kanske kommunikationen, ett tillstånd dit vi störtar när vi lösryckta från det kända inte längre kan nå annat i tingen än det okända, som i allmänhet förblir för- dolt.3

Märkäläs målningar ligger på gränsen mellan det föreställande och det icke- föreställande. Därför blir betraktaren oundvikligen tvungen att konfrontera den inre erfarenheten. Konstnärens arbetssätt producerar verk inför vilka vi först bländas och sedan får lov att fundera vad det var vi egentligen blev varse. Det okända och det igenkännliga blandas i betraktandeerfarenheten, som är flersinnlig.

Rörelsen som drivkraft

Inför Maaria Märkäläs verk kan vi inte annat än lägga märke till deras kraftfulla materialitet, som skvallrar om en aktiv målningsprocess. Hon målar med pensel, med palettkniv eller rentav med händerna om de är det bäst funktionerande redska- pet ur målningens perspektiv.

Enligt konsthistorikern Stephen Polcar utvidgar en jämförelse mellan den ame- rikanska koreografen och dansaren Martha Grahams (1894–1991) danskonstverk och den samtida målarkonsten vår bild av den abstrakta expressionismen. I Gra- hams danskonstverk och i de abstrakta expressionisternas verk kan man iaktta spår av såväl abstrakt, organisk som rytmisk rörelse.4 Inför Märkäläs målningar får man en stark känsla av hur konstnärens arbetskoreografi har förevigats i verkens skikt och ytor. Målar konstnären i konfessionell expressionism, eller handlar det om något annat? Maaria Märkälä tycker om expressionismens härliga och fartfyllda hänsyns- löshet, men hon är främmande för den slags behandling av inre och upprivande erfarenheter som ofta förknippas med den. Enligt konstnären har hennes eget liv varit så pass färgstarkt att hon i sitt eget uttryck intresserar sig för det vackra och det positiva. Att måla är för henne en erfarenhet som ger inre och positiva krafter, vilket kan vara fascinerande och viktigt utan ångest och problem.

Penselföringen är kraftfull i materiellt och färgmässigt avseende, men det inne- bär inte enbart att den inre känslan uttrycks i visuell form; i stället är det erfarenhets- baserad verksamhet med hjälp av det visuella, en verksamhet som leder mot det syn- liga i alla dess former. Märkälä berättar att iakttagelsen har varit grunden för hennes måleri, men i dag är det upplevelsen som är kopplad till iakttagelsen som är mål- ningarnas huvudsakliga motivkrets. Resor eller cykelturer mellan arbetsrummet och hemmet har inverkat på valet av motiv.

Märkäläs målningar ser ut att ha en yta som befinner sig i ständig rörelse, efter- som penseldragen verkar rörliga och dallrande. Redan konstnärens tidigaste mål- ningar med Berlinmotiv såg ut att ha en rörlig ytstruktur, men farten och livligheten har ökat med åren. Numera ser man både spåret av arbetet och målningens skikt på ytan, vilket öppnar betraktarens förståelse för det mångskiftande i processen.

Märkälä skapar måleriska motsvarigheter ur sina erfarenheter. I serien Stjärn­ himlen har en övernattning i ödemarken under stjärnhimlen fått sin måleriska mot- svarighet. En erfarenhet som förankras till en viss plats, ett visst rum och en viss stäm- ning har översatts till måleriets språk och uttryck. Märkälä betonar också målandets betydelse i sig och ser det som en njutningsfylld verksamhet med hjälp av vilken nya världar kan skapas.

Färgens förföriska kraft

Färg är för många en självklart stark upplevelse. Därför är det förbryllande att färg- läran närmast diskuterades i optiska termer före Johann Wolfgang von Goethe (1749−1832) publicerade sin färglära. Det var först med den tyska författaren som fär- gernas kulturella och symboliska betydelse erkändes. Goethe skriver: ”Det har tidi- gare påvisats att varje särskild färg gör ett särskilt intryck på människan och därige- nom uppenbarar sitt väsen för såväl ögat som sinnet, gemytet. Därav följer genast att färgen kan användas för vissa sinnliga, etiska, estetiska mål.5

Och Goethe fortsätter att tala om färgernas olika betydelser: ”Att färgen slutligen också skulle tillåta en mystisk tydning kan man väl ana sig till. Ty då det schema som färgernas mångfald kan framställas i, antyder ursammanhang som hör såväl den mänskliga åskådningen som naturen till, så råder väl intet tvivel om att man skulle kunna betjäna sig av deras förhållanden såsom av ett språk, även för att uttrycka ursammanhang som inte delges sinnena så mäktigt och mångfaldigt.” 6

I likhet med mystikerna strävar också konstnärerna efter att nå tingens djupare natur. Märkälä avslöjar nya sidor och schatteringar av den synliga världen, sådana som annars skulle förbli ouppnåeliga. Hennes målningar blir nya visuella bevis, med hjälp av vilka vår förståelse för världen och dess natur får en mångsidigare belysning.

Maaria Märkälä är också ett gott exempel på en nutidskonstnär som gång på gång skapar en egen färgvärld eller – om vi håller oss till traditionella termer – sin egen färglära. Ibland måste färgen upptäckas på nytt, som till exempel den rosa. Färgen som påminner om den rosa glasyren på Berlinermunkar använde konstnären redan 2002 i serien Drömmen om Berlin. Färgen var borta i många år tills den gjorde come- back efter en utställning med temat världens undergång 2016. I sina verk lyfter konst- nären fram de många betydelserna av den rosa färgen, för hennes rosa rör sig på nivåer mellan det ljuvliga och det köttsligt materiella. Med sin rosa färg visar Mär- kälä i praktiken att rosa eller pink, som många undviker eftersom den upplevs som alltför söt, är en alldeles utmärkt och mångsidig färg när den hamnar i rätta händer. Också denna gång låter konstnären sin egen förmåga att låta sig hänföras komma fram och visar att hon för färgen till nya och underbara syner.

Märkäläs målningar är en välartikulerad berättelse om konstnärens förmåga att åter och återigen förtrollas av sådant som arbetet ställer i centrum. Samtidigt skapar hon nya visuella verkligheter där man kan se hennes uttryck och tänkesätt. De blir

1 Bataille 2020, 18.


2 Bataille 2020, 22.


3 Bataille 2020, 214.


4 Polcari 2005, 498.


5 Goethe, 1979, s. 353.


6 Goethe, 1979, s. 354.


7 Bataille 2020,97.


8 Damisch 1996, 85.

levande genom målningsprocessen. Märkäläs sätt att måla kunde kanske beskrivas som ett förkroppsligande av iakttagelsen, där den visuella upplevelsen genom konst- närens kropp förflyttas till målningens underlag i ny materiell och haptisk form.

Konstnärens erfarenhetsbaserade och materiella värld

Maaria Märkälä har ofta talat om hur allting går via målandet och att man måste kunna njuta av det. Hon summerar sitt konstnärliga tänkande med hjälp av två afo- rismer hon hörde på radion. Enligt den ena är konsten existens och ämnesomsätt- ning. Det andra träffande uttrycker kommer från författaren och teaterregissören Juha Hurme, som menar att man i början av varje projekt tänker sig att åstadkomma något nytt och fint, men till sist får märka att resultatet är samma gamla trall som all- tid.

”Trallen” kan också kallas ett emotionellt-empiriskt uttryck med hjälp av vilket konstnären skapar en ny existens som avslöjar något mycket grundläggande och djupt om världen och varat. Kanske något extatiskt och existensrelaterat.

Bataille skriver om extasen: ”Jag är öppen på ett ofattbart sätt, jag är ett gapande hål och allt i mig skyndar på och anpassar sig till den sista konflikten, till alltings möjliga sönderfall, till den rasande kyssen, övertagandet, förtappelsen i den möj- ligast fullständiga frånvaron, i den ogenomträngliga och döda natten, som ändå är ljus, lika välbekant och bländande som hjärtats innersta vrår.”7

I sina målningar öppnar Maaria Märkälä sitt hjärtas djupaste skrymslen och livets kärna. Det är det konstnärliga arbetets och överhuvudtaget konstens grund- läggande förmåga att skapa något verkligt och viktigt i världen. Den franska konst- historikern Hubert Damisch (1928–2017) skriver om konstverkens förmåga att verka som översättningar av sina förebilder i sitt verk The Judgement of Paris.8 Såvitt jag kan se inträffar ett slags översättningsprocess när Märkälä översätter existensen och observationen i världen till sitt måleriska språk och gång på gång obestridligen vitt- nar om dess betydelse. Världen, individen och konsten knyts ihop och skiljs för att åter mötas.

JUHA-HEIKKI TIHINEN

The visual artist Maaria Märkälä bases her works on observation and on experiences of reality, but the result is invariably paintings in which her passion has taken over, and which look like interpretations of an experience. In this respect she brings to mind the painter Mauno Markkula (1905–1959), a mythical figure in Finnish art his- tory, known for invariably depicting his own mental vistas rather than ordinary real- ity. This baffled his contemporaries, who were expecting to see northern landscapes on the canvas, but what they did see was swaying palms.

In her art of recent years Märkälä has gone from pure observational painting to more imaginary realms. Nowadays, her works are more strongly associated with the experience induced by perception, and do not depict a view that opens out before our eyes so much as an emotional and experiential impression, one linked with mem- ory. She previously even painted outdoors and on small supports, but nowadays the working process largely takes place in the studio, something that is also reflected in the sizes of her works.

In Inner Experience the French author Georges Bataille (1897–1962) writes: “that which 1 have seen eludes understanding.”1 The quotation accentuates the phe- nomenological aspect of seeing and the way that that experience eludes simplify- ing, explanatory attributions of meaning, which involve giving complex experiences straightforward name tags that represent preferred models of thought and action. Art is against simplification and speaks of direct experiences in a more multifaceted way.

Art is a means of creating situations in which it is possible to live out multiple

realities at the same time. When faced with an artwork and focussing on it, you are

precisely right there, but also elsewhere, simultaneously in your imaginings of possi-

ble future worlds and in memories of past experiences. On the multiplicity of experi-

ence Bataille observes: “I call experience a voyage to the end of the possible of man.”2 93

According to Bataille: “...the memory evoked by the sound, the contact, was that of pure memory, free of all project. This pure memory, in which our “true self”,

ipse different from the “1” of project, is inscribed, liberates no “permanent and usu- ally hidden essence of things”, if not communication, the state into which we are thrown when, pulled from the known, we no longer grasp, in things, anything but the unknown which is usually elusive in them.”3

Märkälä’s paintings occupy the boundary between the figurative and the non-fig- urative. That is why, when faced with her works, we viewers inevitably find our- selves dealing with inner experience. Her way of working produces works that, when we view them, we are at first dazzled, and then we contemplate what we have woken to see. The unknown and the recognizable are mingled in the viewing experi- ence, which is a multisensory one.

Movement in the Background

When we find ourselves faced with Maaria Märkälä’s works, we cannot help noticing their powerful materiality, which speaks of a functional painting process. She paints her works with a brush, palette knife, or even by hand, if it is a workable tool for the painting.

The art historian Stephen Polcari writes how comparing the US choreographer and dancer Martha Graham’s (1894–1991) dance works with contemporaneous painting extends our image of abstract expressionism. For him, both in Graham’s dance pieces and in abstract expressionist works we can detect traces of abstract, organic and rhythmic movement.4 With Märkälä’s paintings, we get a strong sense of how the choreography of the artist’s working process has been immortalized in the layers and surfaces of the work.

Does she paint confessional expressionism or is it something else? Märkälä likes the glorious, brisk rashness of expressionism, but she shuns dealing with the wrench- ing inner experiences often associated with the ism. She says that her own life has been a colourful one, to the extent that in her own expression she is interested in the beauty and positivity. For her, painting is a positive, empowering experience that can be fascinating and important with neither angst nor problems.

The painted trace, which is powerful in both its materials and colours, is not just a manifestation of inner feeling in visual form, but also a phenomenological action that occurs with the aid of the visual, and in which we are carried towards the visi- ble in all its forms. Märkälä says that perception has been the basis of her painting, but currently the immediate experience associated with perception is the main sub- ject of her paintings. Travel or bicycling between her home and studio, for example, have influenced her choice of subject matter.

The surface of Märkälä’s paintings appears to be in constant motion, because the painted traces seem to be literally mobile and vibrating. Already in her earli- est paintings on the theme of Berlin the surface structure of the works looks like it is in motion, but their speed and vivacity have increased with time. Nowadays, the

painting’s surface shows the marks of the working process, while also being strati- fied so that the viewer recognizes that it arose out of a multi-stage process.

She creates painterly equivalents of experiences. In the Starry Night series spend- ing the night in the desert under a starry sky has been given its own painterly coun- terpart, in which an experience anchored in a certain place, space and atmosphere has been rendered in the language and mode of expression of painting. Märkälä also emphasizes the significance of applying paint itself, saying it is an enjoyable activity that can enable the creation of new worlds.

The Seductive Power of Colour

For many people colour is self-evidently a strong, direct experience, so it is perplex- ing to think that, before Johann Wolfgang Goethe (1749–1832), theories of colour were couched mostly in terms of optics. Only with the German author was the cul- tural and symbolic significance of colours recognized. Goethe writes: “It has been circumstantially shown above, that every colour produces a distinct impression on the mind, and thus addresses at once the eye and feelings. Hence it follows that col- our may be employed for certain moral and æsthetic ends.”5

He continues to delineate the different meanings of colours as follows: “That, lastly, colour may have a mystical allusion, may be readily surmised, for since every diagram in which the variety of colours may be represented points to those primor- dial relations which belong both to nature and the organ of vision, there can be no doubt that these may be made use of as a language, in cases where it is proposed to express similar primordial relations which do not present themselves to the senses in so powerful and varied a manner.”6

Like the mystics, artists, too, reach out to the deeper nature of things. Märkälä reveals new aspects and shades of the visible world, which would otherwise remain out of reach. New pieces of visual evidence emerge from her paintings, helping to diversify our understanding of the world and its nature.

Maaria Märkälä is also a good example of a contemporary artist who, time after time, creates her own world of colour, or if we stick to traditional terms – her colour theory. Occasionally a colour has to be rediscovered, as happens with pink. The Ber- liner-doughnut-frosting colour that she already used in her Dreaming about Berlin series in 2002 was absent for years until, following her exhibition on the theme of the end of the world in the 2016, pink made its return. Now, her works bring out the mul- tiple meanings of pinkness, with her pink oscillating between wondrous splendour and carnal materiality. Märkälä bears witness in practice to the way that, in the right hands, the pink that is spurned by many and seen as overly cute is the most magnif- icent, multifaceted of shades. On this occasion, too, she allows her own capacity for enchantment to be seen and signals that she is following this colour into wondrous new visions.

Märkälä’s paintings speak clearly of her ability to be enchanted again after again by the issues raised by her working process. At the same time, she creates new visual realities in which her expression and the way she thinks are visible. This comes about through the painting process. Could Märkälä’s way of painting be described as an embodiment of perception, so that a visual experience is conveyed by the artist’s body onto the ground of the painting in a new, haptic, material form.

Conclusion – Märkälä’s World of Experience and Material

Maaria Märkälä has often talked about how everything that we should be able to enjoy goes through painting. She herself sums up her artistic ideas with the aid of a couple of aphorisms that she heard on the radio. According to the first, art is exist- ence and metabolism. The second saying that she considers apt has been the idea cited by the author and theatre director Juha Hurme, that at the start of a project he thinks he is doing something new and splendid, but in the end he notices that the result is the same merry-go-round as before.

That merry-go-round can also be called an emotional-experiential expression, which the artist uses to create something seemingly new that reveals something quite fundamental and profound about the world and about being in it. Perhaps something ecstatic and relevant to our existence.

Of ecstasy Bataille writes: “I am open, yawning gap, to the unintelligible sky and everything in me rushes forth, is reconciled in a final irreconciliation. Rupture of all “possible”, violent kiss, abduction, loss in the entire absence of all “possible”, in opaque and dead night which is nonetheless light–no less unknowable, no less blinding than the depth of the heart.”7

In her paintings Maaria Märkälä opens up the far reaches of her heart and the core of her life. This is the fundamental ability of an artistic work and of art in general to produce something real and important in the world. In The Judgment of Paris the French art historian Hubert Damisch (1928-2017) writes of the capacity of artworks to act as translations of their original models.8 As I see it, a kind of translation pro- cess occurs when Märkälä renders being in the world and perception into her paint- erly language, and irrefutably bears witness to its significance, time after time. The world, the individual and art intertwine and diverge, only to meet again.

Endnotes

1 Bataille 2020, 18.


2 Bataille 2020, 22.


3 Bataille 2020, 214.


4 Polcari 2005, 498.


5 Goethe 2019, 276.


6 Goethe 2019, 276.


7 Bataille 2020, 97.


8 Damisch 1996, 85.

Die Malerin Maaria Märkälä gründet ihr Werk auf Wahrnehmungen und Wirklich- keitserfahrungen, aber als Endergebnis entstehen ausnahmslos Bilder, in denen die Leidenschaft die Oberhand gewinnt und das Werk eine Interpretation der Erfahrung darstellt. In dieser Hinsicht erweckt sie die Erinnerung an den Maler Maunu Mark- kula (1905–1959), der als eine mythische Figur in der finnischen Kunstgeschichte angesehen wird. Markkula ist bekannt dafür, wie er durchgehend Visionen seines Innersten und nicht die übliche Wirklichkeit wiedergab, was wiederum seine Zeit- genossen verwirrte, da diese ja eine nördliche Landschaft zu sehen erwarteten, aber auf der Leinwand wedelten Palmen.

In den letzten Jahren hat sich Märkälä in ihrer Kunst von reiner Wahrnehmungs- malerei hin zu phantasievolleren Gebieten bewegt. Die Werke der Künstlerin sind heutzutage stärker mit einer auf Beobachtung beruhenden Erfahrung verbunden und stellen eigentlich nicht sich vor den Augen öffnenden Ansichten dar, sondern ein emotionales und erfahrungsmäßiges Gefühl, das an die Erinnerung gebunden ist. Früher malte die Künstlerin sogar im Freien und auf kleinerem Untergrund, heute jedoch findet das Malen meistens im Atelier statt, was sich wiederum in den Gemäldeformaten widerspiegelt.

Der französische Schriftsteller Georges Bataille (1897–1962) schreibt in seinem Werk Die innere Erfahrung folgendes: „was ich gesehen habe, entgeht dem Verständ- nis.“1 In dem Zitat wird das Phänomenologische, das sich mit dem Sehen verbindet, betont, und zudem auch, wie das Erlebte in die erklärende und vereinfachte Deu- tungsgebung flüchtet, worin die komplizierten Erlebnisse mit einfachen Namens- schildern, die empfohlene Denk- und Funktionsmodelle präsentieren, versehen werden. Kunst ist gegen die Vereinfachung und spricht auf vielfältigere Weise über Erlebnisse.

Kunst ist ein Mittel, Situationen zu schaffen, in denen es möglich ist, mehrere Wirklichkeiten gleichzeitig zu erleben. Wenn man vor einem Kunstwerk steht und sich darin vertieft, ist man gerade eben dort aber auch anderswo, gleichzeitig ver- sunken in Vorstellungen möglicher kommender Welten und in Erinnerungen an

vergangene Erfahrungen. So bemerkt Bataille über erfahrene Vielfalt folgendes: „Ich nenne die [innere] Erfahrung eine Reise ans Ende des dem Menschen Möglichen.“2

Bataille stellt fest: „die Erinnerung, die durch das Geräusch oder die Berührung hervorgerufen wurde, war reines Gedächtnis, frei von allem Projekt. Dieses reine Gedächtnis, in das sich unser »wahres Ich« einschreibt, das Ipse, das sich vom »Ich« des Projekts unterscheidet, setzt keine »ständig vorhandene, aber gewöhnlich ver- borgene Wesenssubstanz der Dinge« frei, es sei denn die Kommunikation, einen Zustand, in den wir versetzt werden, wenn wir aus dem Bekannten herausgerissen werden und in den Dingen nur noch das Unbekannte zu fassen bekommen, das sich gewöhnlich in ihnen verbirgt.“3

Die Gemälde Märkäläs liegen auf der Grenze des Darstellenden und des Nicht- Darstellenden. Deswegen muss sich der Betrachter vor den Werken unvermeidlich mit der eigenen inneren Erfahrung auseinandersetzen. Die Arbeitsweise der Künst- lerin bringt Werke hervor, die zuerst blenden und danach zum Nachdenken anregen, was uns eigentlich erweckt hat. Das Unbekannte und das Bekannte vermischen sich in der visuellen Erfahrung, die sehr multiperzeptiv ist.

Im Hintergrund Bewegung

Es ist beim Betrachten der Gemälde Maaria Märkäläs nicht möglich, den kraftvol- len Materialismus ihrer Werke zu übersehen, was von einem sehr funktionellen Malprozess spricht. Die Künstlerin malt ihre Werke mit Pinsel, Palettenmesser oder sogar mit den Händen, wenn sie das am besten geeignete Werkzeug gerade für die- ses Gemälde darstellen.

Der Kunsthistoriker Stephen Polcari schreibt darüber, wie die Gleichsetzung der Tanzkunstwerke der US-amerikanischen Choreografin und Tänzerin Martha Gra- ham (1894-1991) mit der kontemporären Malkunst unsere Vorstellung des abstrakten Expressionismus erweitert. Laut Polcari kann man Spuren sowohl von abstrakten, organischen als auch von rhythmischen Bewegungen in Grahams Tanzkunstwerken sowie in Werken abstrakter Expressionisten erkennen.4 Das Betrachten der Werke Maaria Märkäläs erweckt ein mächtiges Gefühl, wie die Arbeitschoreografie der Künstlerin in den verschiedenen Schichten und Oberflächen verewigt wurde.

Bekennt sich die Künstlerin in ihrer Malerei zum Expressionismus oder geht es um etwas anderes? Maaria Märkälä liebt die schöne und schwungvolle Unbeküm- mertheit des Expressionismus, aber sie meidet die Auseinandersetzung mit den inneren und schmerzhaften inneren Erfahrungen, die des Öfteren mit dem Ismus verbunden sind. Laut der Künstlerin ist ihr Leben derart farbig gewesen, dass sie in ihrem persönlichen Ausdruck an Schönheit und Positivem interessiert ist. Für sie ist das Malen eine Kraft verleihende und positive Erfahrung, die fesselnd und wichtig sein kann, ohne Angst und Probleme.

Die materiell und farbenmäßig kraftvolle gemalte Spur ist nicht nur der Ausdruck eines inneren Gefühls in sichtbarer Form, sondern erlebtes Handeln, das mit Hilfe der Visualität stattfindet, wo man auf das Sichtbare in allen Formen zugeht. Märkälä erzählt, dass die Beobachtung die Grundlage ihrer Malerei gewesen ist, aber dass das mit der Beobachtung verknüpfte Erlebnis heutzutage das hauptsächliche Themen- gebiet ihrer Gemälde bildet. Zum Beispiel haben das Reisen oder das Radfahren zwi- schen ihrem Atelier und dem Zuhause beeinflusst, welche Themenwelten sie wählte.

Die Oberfläche der Gemälde Märkäläs scheint in konstanter Bewegung zu sein, weil die Malspuren sich sprichwörtlich zu bewegen und zu flimmern scheinen. Schon in den frühesten Gemälden mit den Berlin-bezogenen Themen schien die Oberflächenstruktur der Gemälde in Bewegung zu sein, aber der Schwung und die Lebhaftigkeit haben mit der Zeit zugenommen. Heute ist die Oberfläche der Gemälde aus verschiedenen Lagen aufgebaut und zeigt auch die Arbeitsspuren, so können die Betrachter erkennen, dass das Gemälde im Laufe eines mehrstufigen Prozesses ent- standen ist.

Die Künstlerin erschafft malerische Analogien für ihre Erfahrungen. In der Serie Tähtiyö (Sternennacht) hat die Übernachtung unter dem Sternenhimmel in der Wüste ihre malerische Analogie bekommen, worin die zu einem bestimmten Platz, Zustand und einer gewissen Atmosphäre verankerte Erfahrung durch die Sprache und Ausdrucksweise der Malerei dargestellt worden ist. Märkälä betont auch die Bedeutung des Auftragens der Farbe und erzählt weiter, dass dies ein genussvolles Tun für sie ist, weil es dadurch möglich ist, neue Welten zu erschaffen.

Die verführerische Kraft der Farbe

Die Farbe an sich ist für viele ein kraftvolles Erlebnis und deswegen kann es leicht irritierend sein zu denken, dass man vor Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832) über die Farbenlehre vornehmlich mit den Termen der Optik argumentiert hat. Erst mit dem deutschen Dichter und Denker wurde auch die kulturelle und symbolische Deutung der Farben anerkannt. Goethe schreibt: „Es ist oben umständlich nach- gewiesen worden, dass eine jede Farbe einen besonderen Eindruck auf Menschen mache und dadurch ihr Wesen sowohl dem Auge als Gemüt offenbare. Daraus folgt sogleich, dass die Farbe sich zu gewissen sinnlichen, sittlichen, ästhetischen Zwe- cken anwenden lasse.“5

Goethe bemerkt über die verschiedenen Auslegungen der Farben weiter: „Daß zuletzt auch die Farbe eine mystische Deutung erlaube, läßt sich wohl ahnden. Denn da jenes Schema, worin sich die Farbenmannigfaltigkeit darstellen läßt, solche Urverhältnisse andeutet, die sowohl der menschlichen Anschauung als der Natur angehören, so ist wohl kein Zweifel, daß man sich ihrer Bezüge, gleichsam als einer Sprache, auch da bedienen könne, wenn man Urverhältnisse ausdrücken will, die nicht ebenso mächtig und mannigfaltig in die Sinne fallen.“6

Wie die Mystiker streben auch die Künstler nach der tieferen Natur der Dinge. Von der sichtbaren Welt enthüllt Märkälä neue Seiten und Töne, die andernfalls unerreichbar blieben. Ihre Gemälde werden neue visuelle Beweisstücke, durch die unser Verständnis der Welt und ihrer Wesensart vielfältiger wird.

Maaria Märkälä ist auch ein gutes Beispiel einer zeitgenössischen Künstlerin, die jedes Mal ihre eigene Farbenwelt oder – wenn wir uns jetzt an die traditionel- len Begriffe halten wollen – eigene Farbenlehre erschafft. Manchmal muss die Farbe nochmals erfunden werden, wie es mit Pink der Fall ist. Die Farbe vom Zucker- guss des Berliner Pfannkuchens, die Märkälä in der Serie Träumen von Berlin schon im Jahr 2002 verwendet hat, war jahrelang weg, bis Pink nach der Ausstellung mit den Themen zum Ende der Welt 2016 wieder ihre Rückkehr machte. Die Künstlerin bringt in ihren Werken die vielen Bedeutungen der Farbe Pink hervor, denn bei ihr bewegt sie sich zwischen wundersamer Pracht und sinnlichem Materialismus. Mit ihrem Pink weist Märkälä praktisch nach, dass die von vielen vermiedene und für allzu süß gehaltene Farbe Pink eigentlich ein ganz vorzüglicher und vielfaltiger Ton in den richtigen Händen ist. Auch diesmal lässt die Künstlerin ihre eigene Fähigkeit bezaubert zu sein sichtbar werden und zeigt, dass sie der Farbe zu neuen und wun- dervollen Ansichten folgt.

Märkäläs Gemälde zeugen deutlich von der Fähigkeit der Künstlerin, immer wie- der von Dingen, die sie in ihrer Malerei hervorhebt, bezaubert zu werden. Gleich- zeitig schafft sie neue visuelle Realitäten, die ihre Ausdrucksweise und Denkweise enthüllen. Dies wird mit dem Malprozess das Seiende. Könnte Märkäläs Weise zu malen als Verkörperung der Wahrnehmung beschrieben werden, wenn die visu- elle Erfahrung durch den Körper der Künstlerin in einer materiellen und haptischen Form auf die Malgrundlage übergeht?

Zum Schluss – Die Welt der Künstlerin aus Erfahrung und Material

Maaria Märkälä hat oft darüber geredet, wie alles durch das Malen geht, was man genießen sollte. Sie selbst fasst ihr künstlerisches Denken mittels einiger im Radio gehörter Aphorismen zusammen. Laut dem ersten Aphorismus ist die Kunst sowohl das Sein als auch der Stoffwechsel. Ein anderer, ihrer Meinung nach auch treffen- der, Ausdruck ist der Gedanke, der von dem Schriftsteller und Theaterregisseur Juha Hurme zitiert worden ist, dass man am Anfang eines Projektes etwas Neues und Fei- nes zu tun denkt, aber zum Schluss merkt man, dass das Ergebnis das gleiche Tralala wie früher ist.

Das Trällern kann man auch als einen emotionell-erfahrenen Ausdruck bezeich- nen, mit dem die Künstlerin etwas Neues schafft, das von der Welt und dem dortigen Dasein etwas sehr Grundliegendes und Tiefes enthüllt. Vielleicht etwas Ekstatisches und mit unserer Existenz Verbundenes.

1 Bataille 2017, S. 15


2 Bataille 2017, S. 19


3 Bataille 2017, S. 197.


4 Polcari 2005, S. 498


5 Goethe 1970, S. 189 (Abt. 6, §915)


6 Goethe 1970, S. 189–190 (Abt. 6, §918)


7 Bataille 2017, S. 87–88


8 Damisch 1996, S. 85