Kuvataiteilija Maaria Märkälä perustaa teoksensa havaintoihin ja todellisuuskokemuksiin, mutta lopputuloksena syntyy poikkeuksetta maalauksia, joissa taiteilijan intohimo on ottanut vallan ja teos näyttää kokemukselliselta tulkinnalta. Tässä suhteessa hän muistuttaa taidemaalari Mauno Markkulaa (1905-1959), joka on suomalaisessa taidehistoriassa myyttinen hahmo. Markkula on tunnettu siitä, miten hän kuvasi poikkeuksetta mielensä näkyjä eikä tavanomaista todellisuutta, mikä hämmensi aikalaisia, jotka odottivat näkevänsä pohjoisen maiseman, mutta kankaalla huojuivat palmut.

Märkälä on siirtynyt viime vuosina taiteessaan puhtaasta havaintomaalauksesta mielikuvituksellisemmille alueille. Taiteilijan teokset liittyvät nykyään vahvemmin havainnon aiheuttamaan kokemukseen eivätkä kuvaa niinkään silmien edessä avautuvaa näkymää, vaan emotionaalista ja kokemuksellista tunnetta, mihin liittyy muisti. Taiteilija maalasi aiemmin jopa ulkosalla ja pienille pohjille, mutta nykyään työskentely tapahtuu enimmäkseen työhuoneella, mikä näkyy myös teoskoissa.

Ranskalainen kirjailija Georges Bataille (1897-1962) kirjoittaa teoksessaan Sisäinen kokemus seuraavaa: ”Näkemäni on ymmärryksen tuolla puolen.” Lainauksessa korostuu näkemiseen liittyvä kokemuksellisuus ja se, miten kokemus pakenee selittelevää ja yksinkertaistavaa merkityksenantoa, jossa monimutkaiset elämykset varustetaan yksioikoisilla nimilappusilla, jotka esittelevät suositeltuja ajatus- ja toimintamalleja. Taide on yksinkertaistamista vastaan ja puhuu elämyksistä monipuolisemmin.

Taide on keino luoda tilanteita, joissa on mahdollista elää monia todellisuuksia samanaikaisesti. Taideteoksen äärellä on siihen keskittyessään täsmällisesti juuri siinä, mutta myös muualla, yhtä aikaa niin mielikuvissa mahdollisista tulevista maailmoista ja muistoissa menneistä kokemuksista. Bataille huomauttaakin kokemuksellisesta monipuolisuudesta seuraavaa: ”Sisäinen kokemus on ihmisen matka mahdollisen ääriin.”

Bataillen mukaan ”äänen ja kosketuksen herättämät muistot ovat kuitenkin puhdasta, projekteista vapaata muistia. Tämä puhdas muisti, johon piirtyy ”todellinen minämme”, ipsemme, joka poikkeaa projektin ”minästä” ei vapauta minkäänlaista ”asioiden tavallisesti kätkettyä pysyväistä olemusta” paitsi kenties kommunikaation, tilan, johon syöksymme, kun tiedetystä irti kiskaistuina emme pysty tavoittamaan asioista enää muuta kuin tuntemattoman, joka niissä yleensä pysyy piilossa.”

Märkälän maalaukset sijaitsevat esittävän ja ei-esittävän rajalla. Tämän vuoksi teoksien äärellä katsoja joutuu väistämättä tekemisiin sisäisen kokemuksen kanssa. Taiteilijan työskentelytapa tuottaa teoksia, joiden äärellä häikäistyy ensin ja pohtii sen jälkeen minkä edessä onkaan havahtunut. Tuntematon ja tunnistettava sekoittuvat katsomiskokemuksessa, joka on moniaistinen.

Taustalla liike

Maaria Märkälän teoksien äärelle joutuessaan ei voi olla huomaamatta niiden voimallista materiaalisuutta, joka kertoo toiminnallisesta maalausprosessista. Taiteilija maalaa teoksiaan siveltimellä, palettiveitsellä tai jopa käsin, jos se on maalauksen kannalta toimivin työväline.

Taidehistorioitsija Stephen Polcari kirjoittaa siitä, miten yhdysvaltalaisen koreografin ja tanssijan Martha Grahamin (1894-1991) tanssiteosten rinnastaminen samanaikaiseen maalaustaiteeseen laajentaa kuvaamme abstraktista ekspressionismista. Hänen mukaansa Grahamin tanssiteoksissa ja abstraktien ekspressionistien teoksissa on havaittavissa niin abstraktin, orgaanisen kuin rytmisen liikkeen jälkiä. Märkälän maalauksien äärellä on vahva tunne siitä, miten taiteilijan työskentelyn koreografia on ikuistunut teoksen kerroksiin ja pintoihin.

Maalaako taiteilija tunnustuksellista ekspressionismia vai onko kyse jostakin muusta? Maaria Märkälä pitää ekspressionismin ihanasta ja vauhdikkaasta piittaamattomuudesta, mutta hän vierastaa ismiin usein liitettyä sisäisten ja repivien kokemuksien käsittelyä. Taiteilijan mukaan hänen oma elämänsä on ollut sen verran värikästä, joten hän on kiinnostunut omassa ilmaisussaan kauneudesta ja positiivisuudesta. Maalaaminen on hänelle voimaannuttava ja positiivinen kokemus, joka voi olla kiehtovaa ja tärkeää ilman angstia ja ongelmia.

Materiaalisesti ja värillisesti voimakas maalausjälki ei ole pelkkää sisäisen tunteen ilmaisua visuaalisessa muodossa vaan visuaalisen avulla tapahtuvaa kokemuksellista toimintaa, jossa kuljetaan kohti näkyvää sen kaikissa muodoissa. Märkälä kertoo, että havainto on ollut maalaamisen perusta, mutta tätä nykyä havaintoon liittyvä elämys on maalauksien pääasiallisin aihealue. Matkustelu tai pyöräily työhuoneen ja kodin välillä ovat esimerkiksi vaikuttaneet siihen, mitä on valikoitunut aihemaailmaksi.

Märkälän maalauksien pinta tuntuu olevan jatkuvassa liikkeessä, koska maalausjäljet tuntuvat suorastaan liikkuvilta ja väreileviltä. Jo taiteilijan varhaisimmissa Berliini-aiheisissa maalauksissa teoksien pintarakenne näytti olevan liikkeessä, mutta vauhdikkuus ja elävyys on lisääntynyt ajan myötä. Nykyään maalauksen pinta on sekä työskentelynjäljet näyttävä että myös kerrostunut, jolloin katsoja ymmärtää sen syntyneen monivaiheisen prosessin myötä.

Taiteilija luo maalauksellisia vastineita kokemuksista. Tähtiyö-sarjassa yöpyminen autiomaassa tähtitaivaan alla on saanut maalauksellisen vastineensa, jossa tiettyyn paikkaan, tilaan ja tunnelmaan ankkuroitunut kokemus on esitetty maalauksen kielellä ja ilmaisutavalla. Märkälä korostaa myös maalauksen merkitystä itsessään ja kertoo sen olevan nautinnollista toimintaa, jonka avulla on mahdollista luoda uusia maailmoja.

Värin viettelevä voima

Väri on monille itsestään selvästi vahva elämys, joten onkin hämmentävää ajatella, että ennen Johann Wolfgang Goethea (1749-1832) väriopista puhuttiin lähinnä optiikan termein. Vasta saksalaiskirjailijan myötä myös värien kulttuurinen ja symbolinen merkitys tunnustettiin. Goethe kirjoittaa: ”Yllä on osoitettu perinpohjaisesti, että kukin väri vaikuttaa ihmiseen erityisellä tavalla ja paljastaa siten olemuksensa sekä silmälle että mielelle. Tästä seuraa, että väriä voidaan käyttää tiettyihin aistisiin, eettisiin ja esteettisiin tarkoituksiin.”

Goethe jatkaa värien erilaisista merkityksistä seuraavasti: ”Voinee jo aavistaa, että värille voidaan antaa myös mystinen merkitys. Koska skeema, jolla värien moninaisuus voidaan esittää, viittaa sekä ihmisen havainnointiin että luontoon kuuluviin alkuyhteyksiin, ei ole epäilystäkään siitä, että värien suhteita voidaan kielen kaltaisesti käyttää myös sellaisten alkuyhteyksien ilmaisemiseen, joita aistit eivät tavoita yhtä voimakkaina ja moninaisina.”

Mystikkojen tavoin myös taiteilijat tavoittavat asioiden syvemmän luonteen. Märkälä paljastaa näkyvästä maailmasta uusia puolia ja sävyjä, jotka muuten jäisivät tavoittamattomiin. Hänen maalauksistaan tulee uusia visuaalisia todistuskappaleita, joiden avulla ymmärryksemme maailmasta ja sen luonteesta monipuolistuu.

Maaria Märkälä on myös hyvä esimerkki nykytaiteilijasta, joka luo kerta toisensa jälkeen oman värimaailmansa tai jos pysytään perinteisissä termeissä - värioppinsa. Välillä väri on löydettävä uudestaan, kuten käy vaaleanpunaiselle. Märkälän jo vuonna 2002 Unelma Berliinistä -sarjassa käyttämä berliininmunkin kuorrutuksenväri oli vuosia poissa, kunnes vuoden 2016 maailmanlopputeemaisen näyttelyn jälkeen vaaleanpunainen tekee paluunsa. Taiteilija tuo teoksissaan esiin vaaleanpunaisuuden monet merkitykset, sillä hänen vaaleanpunaisensa liikkuu niin huikean ihanuuden kuin lihallisen materiaalisuuden merkityksissä. Vaaleanpunaisellaan Märkälä näyttää käytännössä toteen, että monien kaihtama ja liian söpöksi koettu pinkki on mitä mainioin ja monipuolisin sävy oikeissa käsissä. Tälläkin kertaa taiteilija antaa oman hurmautumiskykynsä näkyä ja osoittaa seuraavansa väriä uusiin ja ihmeellisiin näkymiin.

Märkälän maalaukset kertovat hyvin taiteilijan kyvystä lumoutua kerta toisensa jälkeen työskentelynsä esiin nostamista asioista. Samalla hän luo uusia visuaalisia todellisuuksia, joissa näkyy hänen ilmaisunsa ja ajattelutapansa. Tämä tulee olevaksi maalausprosessin myötä. Voisiko Märkälän tapaa maalata kuvata havainnon kehollistamiseksi, jolloin visuaalinen kokemus siirtyy taiteilijan kehon välityksellä maalauspohjalle uudessa materiaalisessa ja haptisessa muodossa.

Lopuksi - taiteilijan kokemuksellinen ja materiaalinen maailma

Maaria Märkälä on usein puhunut siitä, miten kaikki menee maalaamisen kautta, josta pitää voida nauttia. Hän summaa itse taiteellista ajatteluaan parin radiosta kuulemansa aforismin avulla. Niistä ensimmäisen mukaan taide on olemassaoloa ja aineenvaihduntaa. Toinen taiteilijan mielestä osuva ilmaisu on ollut kirjailijateatteriohjaaja Juha Hurmeen siteeraama ajatus siitä, että projektin alussa ajattelee tekevänsä jotakin uutta ja hienoa, mutta lopulta huomaa, että tuloksena on sitä samaa rallatusta kuin ennenkin.

Rallatusta voi kutsua myös emotionaaliskokemukselliseksi ilmaisuksi, jonka avulla taiteilija luo jotakin uutta olevaa, jossa paljastuu maailmasta ja siellä oleskelusta jotakin hyvin perustavaa ja syvää. Ehkä jotakin ekstaattista ja eksistenssiimme liittyvää.

Bataille kirjoittaa seuraavasti ekstaasista: ”Olen auki käsittämättömällä tavalla, olen ammottava aukko, ja kaikki minussa kiiruhtaa ja mukautuu viimeiseen ristiriitaan, kaiken mahdolliseen murtumiseen, raivoisaan suudelmaan, kaappaukseen, kadotukseen mahdollisen täydellisessä poissaolossa, läpäisemättömässä ja kuolleessa yössä, joka kuitenkin on valoa, yhtä tuttua ja sokaisevaa kuin sydämen perukat.”

Maaria Märkälä avaa maalauksissaan sydämensä perukat ja elämän ytimen. Tämä on taiteellisen työskentelyn ja ylipäätään taiteen perustava kyky tuottaa maailmaan jotakin todellista ja tärkeää. Ranskalainen taidehistorioitsija Hubert Damisch (1928-2017) kirjoittaa taideteoksien kyvystä toimia käännöksinä esikuvistaan teoksessaan The Judgment of Paris. Nähdäkseni eräänlainen käännösprosessi tapahtuu, kun Märkälä kääntää maailmassa olon ja havainnon maalaukselliselle kielelleen ja todistaa sen merkittävyydestä kerta toisensa jälkeen vastaansanomattomasti. Maailma, yksilö ja taide solmiutuvat yhteen ja erkanevat toisistaan, kohdatakseen taas uudestaan.

Kirjallisuus ja lähteet:

Suulliset lähteet: Keskustelut Maaria Märkälän kanssa taiteilijan työhuoneella 20.11.2020 ja 14.1.2021, muistiinpanot kirjoittajan hallussa.

Bataille, Georges 2020 (1943/1954): Sisäinen kokemus. Suomentaneet Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, Helsinki.

Damisch, Hubert 1996 (1992): The Judgment of Paris. Translated by John Goodman. University of Chicago Press, Chicago and London.

Goethe, Johann Wolfgang von 2019 (1810): Värioppi. Didaktinen osa. Suomentaneet Pirkko Holmberg ja Pajari Räsänen. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.

Polcari, Stephen 2005 (1990): Martha Graham and Abstract Expressionism. Teoksessa Reading Abstract Expressionism. Context and Critique. Edited and with an introduction by Ellen g. Landau. Yale University Press, New Haven and London.